Kylästelyreissula ei viitti kauheasti kirjotella. Nytten talonväki on painunu töihinsä ja Eemilillä on alkanu päiväkotijakso elämässänsä - tähän astihan soon ollu perhepäivähoiossa. Eskari alkaa parin viikon sisälä ja into on pojala kova. Voih, kyllä sillä tulee soppeutumista olehmaan isomphaan joukhoon asettumisessa. Oman vuoron oottamista, toisile jakamista... on siinä pienele hommaa.

Perjantaina menimä tosihaan junalta melkhein suohraan Kansallismusehoon. Sen Vintilä on hieno workshoppi kläppösille! Kansallismuseon nettisivutki on nykysin aika mahtavat. Sie et varhmaan muista sitä, ko sielä olet käyny. Oli sielä vintti silloinki, mutta ei nuin hieno.

Iltapäivä ja alkuilta meniki sitte Tikkurilan uimahallissa, jossa Aku korkkasi metrin ja kolmen metrin ponnahuslauat ja hyppytasantheet. Minusta tunnuttaa, että soon ollu kaikista parasta reissussa tähän asti sen mielestä.

Lauantaina kävimä kissanäyttelyssä, jossa oli kyllä aivan ihania kissoja! Pieniä pentukissoja myynissäki ja arvaapa, miten pikkumiehet nuuskutit kissoja!  Aku halvaa abessinialaiset sisarukset kotia, tai "oikeasthaan kyllä nuot eurooppalaisetki kissat on hienoja". Eemil ihastu korateihin. Marko ei ollu järin innostunnu ideasta =).

Puuhamaassa meni koko eilinen päivä. Eemil tykkäs kovasti niistä kuivan maan aktiviteeteista, ja kyllä Akuki net läpi kävi. Minigolf oli sen mielestä kuivala maala parasta. Viimiset kolme tuntia jäppinen sitte viihtyki Suomen suurimmassa ulkovesipuistossa  -esitheen mukhaan soon semmonen, mithään sihen kategorihaan laskethaan?

Tänhään lähethään mettästämhään Legoja. Aku sai reissurahhaa mummolta ja papalta, ja iskältä oli jääny Viron kruunuja taskhuun, jokka vaihethiin rautatieasemalla euroiksi. Kyllä niilä jonku hienon paketin saapii.

Kotia met meinaama lähteä vasta keskiviikkoillan junala ja minun häätyy tunnustaa, että mulla on jo vähän ikävä. Se, että on koko ajan tekemistä, on välistä aivan mukavaa, mutta kyllä minun reisun huippukohta on toistaseksi saunan jälkheinen ulkonaistuskelu. Oli leppeä keli, ei sääskiä, vähän tuuleskeli. Ei kauheasti muita ääniä ko liikentheen tasanen hurina jossaki taustala. Silloin kuulee omat ajatuksekki.

Kerkesin hunteerata, miten tavalisesti jossaki normaalielämän pyörtheissä ei jouva pysähtymhään ajattelehmaan: aamula laitethaan ittensä valhmiiksi, menhään töihin, tulhaan kotia kaupan kautta, ruvethaan ruanlaittopuuhhiin, tehjään kotihommat ja käyhään ehkä jossaki omassa harrastuksessa. Ei varsinkhaan täälä pääkaupunkiseu'ula pitkitten työmatkoitten takia jää aikaa omale olole. Tunsin itteni oikein onnenpekaksi ainaki kolmesta syystä:

1)  mullon kohtuulinen työmatka, vain n. 20 min.
2)  pystyn jo järjestämhään joka päiväle aivan ommaa aikaa olla vain
3)  viihyn itteni ja ajatusteni kansen

Jokku ihmiset tarttee äksöniä, että net tuntis olevansa elossa. Jokku tarttee ulkosia ärsykheitä ja hommia siihen, että elämä mennee etheenkäsin koko ajan eikä junnaa paikoilhaan. Mie en. Siinä mielessä mie olen vishiin sitten se vanha sielu - molen aina löytäny itteni sisältä sen motiivin olemassolole. Emmie tartte paikanvaihoksia tai mithään ekstriimiä, että joku tunnuttas joltaki. Ei niissä mithään vikkaa ole, mutten mie niitä vasitella lähe mettästämhään tylsyyen voittamiseksi. Mielenkiinnosta niinki, jos on mahollisuus, mutta ei net mikhään itte tarkotus ole. Ja mie luulen,  että net ihmiset, jokka meän perälä pystyy asuhmaan,  on pitkälti samanlaisia - jossaki mielessä. Häätyy sietää hiljasuutta, puhumattomuutta, tapahtumattomuutta tai pystyä itte järjestämhään ääntä, puhetta, tapahtumia. Muttei sen tartte mithään kauhean kummosta olla. Kavereitten kansen istuminen yhenki illan verran on jo terapiaa pitkäksi aikaa.

Työt alkaa ens viikola. En ole hirveästi vielä orientoitunu siihen, mutta kokemuksesta tiän, että työinto tullee yhtä varmasti ko se ensimäinen työpäiväki. Nyt työintoa sekottaa pari asiaa: syyskuussa on Kino-Ylläs ja sinne olen menossa ainaki yhen entisen koulukaverin kansen, ja sitä tapahtummaa mie oikeasthaan jo ootan. Siihen on viis arkiviikkoa.

Sitte mie ootan syyslommaa :-). Siihen on 11 työviikkoa. Kino-Ylläksen jälkhiin kuus. Siittä onki pitkä aika, ko mie olen rytmittänny ommaa elämää oikhein oottamalla jotaki.

Iskä soitti toissapäivänä ja kysy, miten uunin saapii toimimhaan sähkökatkon jäljiltä. Eilen se soitti ja kysy, miten hän saapii tallennettua Akule sen toivoman Star Wars -jakson. Varsinainen tekniikan ihmelapsi :-) Norhjaan se aiko lähteä rovaniemeläisen porukan mukana kalale, sinne Pykeijän suunnale. Muistaks, ko kävimä? Ko tuuli niin kovasti, että se meinas kohta viä sinukki. Aku oli silloin vielä niin pikkunen, että sen "tuttli tittu, tuttli tittu" -hokemasta ei ensin meinanu saaha mithään selkoa. Kunnes hoksasimma, että niin tosihaan: "kumppari tippu".

Iskä oli pistäny kissoile kuulema kovasti ruokaa ja jättäny oven raolheen, että net pääsee kulkheen. Onneksi Raija on kotona - se lupas jo lähtiissä, että hän voipii kattoa perhään, jos iskäle tullee pitempi meno.

Vielä 51 viikkoa.

- äiti -